Hellu & Dallu (lanteilla)

Kaksi viikkoa sitten mä istuin Budweiser Stagen ulkopuolella Sennan ja kymmenen muun nuoren kanssa, korttipelit tulilla ja 5 Seconds Of Summerin koko diskografia taustalla. Mun kämmenten ylle oli vedetty hihat merch-collegesta ja mä olin nukkunut viimeisten vuorokausien aikana muutamia tunteja - suurimman osan niistä lentokoneissa, junissa ja hyvällä tuurilla areenoiden ja ulkoilmakeikkapaikkojen ulkopuolella. Nyt mä olin nukkunut hyvät 12 tuntia omassa sängyssä kotona, käynyt suihkussa ilman kiirettä tai hotellin niljakkaita laattalattioita ja valinnut vaatteet mun päälle sen perusteella mitä mä halusin, en sen mitä mulla oli tarpeeksi puhtaana. Elämä tuntui hyvältä, kun mä en vapissut energiajuomien takia tai ollut elänyt noutoruoalla puoltatoista viikkoa putkeen.

Like, don't get me wrong, mä rakastin mun reissua: sitä, kuinka mä tapasin uusia ihmisiä ja jo tuntemiani ensimmäistä kertaa, näin mun lempiyhtyeen viisi kertaa kuukauden sisään Pohjois-Amerikan kiertueella ja pääsin matkustamaan paljon. Mä en ikinä voisi muuttaa Yhdysvaltoihin, mutta mä rakastin nähdä uusia kaupunkeja, vierailla Kanadassa ensimmäistä kertaa. Tavata mun lempiyhtyeen jäsenet. Mutta. Suomi oli mun koti, mun perhe ja suurin osa elämästä oli täällä. Koti oli aina koti. Ja Lantti. Ja mun suuret tulevaisuuden suunnitelmien tekemiset ja pohtimiset, mutta sitä mä en edes halunnut ajatella. Mulla ei ollut mitään helvettiä, mitä mä tekisin esimerkiksi koulun hakujen suhteen ensi keväänä.

"No, mitäs pojille kuului? Mä kuulin, ja näin, että sä olit reissaamassa?" Liisi kysyi Lantin karsinan ovelta. Ruuna kurottautui haistelemaan mun serkkua ja etsimään herkkuja naisen taskuilta.

"I know mä olisin voinut säästää mun ylppärirahoja ja työsäästöjä johonkin you know, järkevämpään, järkevämpi lainausmerkeissä koska asuntolainat ja autot ja häämatkat ei ole mun suunnitelmissa vielä, mutta. Elämäni reissu. Trip of my life. El viaje de mi vida."

"Well, jos sulla oli hauskaa niin Juhanilla ei oo mitään nokkaankoputtamista", Liisi tuhahti ja mä hymisin tyytyväisenä samaan aikaan kun punainen pölyharja mun kädessä suki pois kevyttä hiekkapölyä ruunivoikon hevosen selältä.

“Ei papalla ollut oikeastaan edes mitään sitä vastaan, abuela oli ehkä vähän nyreissään mutta ainahan se on tällaisten asioiden suhteen”, mä totesin, vedin viimeiset harjanvedot ruunan lautasilla ja kiersin sitten toiselle puolelle hevosen kaulan ali, kohdaten serkkuni. Mä hymyilin mua muutaman vuoden vanhemmalle naiselle, pyyhin muutaman kerran sukarin harjaksia vasten mun kämmentä ja livahdin sitten käytävän puolelle. Harja lensi muoviseen koriin lattialla, jossa mä tällä hetkellä säilytin Lantin harjoja ja sen sellaisia, ja nappasin suitset koukusta. Lantti otti ruskeanvärisissä englantilaisissa killuttelevat kuolaimet nätisti suuhun ja mä ojensin ruunivoikon ohjat hetkeksi Liisin pideltäviksi. Kypärä päähän ja menoksi. 

Urheiluhevonen kulki mun allani reippaasti ja mun lantio tahtoi antautua täysin liioitellen mukailuun. Väliin ruuna koitti napata polun reunalla kukkivista puskista matkaevästä, mutta kertaakaan meidän matka ei pysähtynyt ruokailun takia - mokomakin multitalentti. Kun tasainen, tarpeeksi leveä suora oli meidän edessä hieman ennen tienristeystä, mä maiskutin hieman ja sain Lantin nostamaan ravin. Hetken se oli ihan kuin perunapellolla ajamista - ruunivoikko kulki enemmän loikkien ja mä tein kaikkeni, että mä en liikkunut aivan hirveästi kyydissä. Kun mä yritin parhaani istua paljaalla selällä ja pidättelin hieman, paljastui koikkaloikkaravin alta kuitenkin se Lantin oikea valttikortti. Pitkistä koivistaan huolimatta hevosella nimittäin oli ihan hemmetin tasainen, ja ihmisten mukaan vielä nätti ja hyväkin, ravi, jossa istuminen ei käynyt todellakaan työstä. Jonkin aikaa tyytyväisenä ravattuaan ruuna alkoi pitää pärskähtelevää ääntä ja mun huulille vääntäytyi pakostakin hymy.

Ja ehkä tätä mä olin ikävöinyt eniten: Lantin kanssa ihan vain samoilua, sen kyydissä nauramista ja Suomen kesää (itikoita oli hitokseen joissakin kohtaa meidän lenkkiä ja paarmat kiusasivat ruunivoikkoa). 

Ja obviously Liisiä; mä olin jopa unohtanut täysin kertoa sille että mä olin ihan helvetin in love. Tai ehkä rakastunut oli liikaa, mutta erittäin whipped for this boy. Jollakin luojan lykyllä kun mun vaihtolennolle jonottaessani Puolassa kyytiin oli noussut myös sairaanhoitajana työskentelevä nuori mies, jonka kanssa me oltiin vaihdettu sanoja lennon aikana ja snäppejä Helsinki-Vantaalla. Se oli hauska ja lähetteli kuvia kaverinsa kissanpennuista, kertoi sairaalan juoruista ja halusi soitella iltaisin. 

Kyllä oli hyvä tulla kotiin.

Mä tykkäsin Aabelista. Mä tykkäsin myös syksystä - maailman kauneinta aikaa, ja mä olin ikuisesti kiitollinen ettei äiti pakottanut meitä esimerkiksi muuttamaan Espanjaan. Mistä mä en kuitenkaan tykännyt, oli Aabel ja syksy yhdessä. Mä olin peittyneenä hopeanruskeaan irtokarvaan, joka tarttui jokaiseen tartuttavaan pintaan nopeammin kuin täi tervaan. Jollain kummalla eestinhevonen oli nopea kasvattamaan paksumpaa turkkia, ja siinä ruunan ihastellessa fall/winter 2022 -malliston takkiaan jokainen ympärillä oleva tukehtui tippuviin haituviin jokaisen lämpimämmän päivän tultua. Lokakuu ei kuitenkaan ollut vielä edes kunnolla alkanut ja lumen tuloa sai odotella kotvan - turha sitä turkkiakaan oli kasvattaa?

Mun uurastaessa pienikokoisen hevosen lautasilla lepäävän kuivuneen kuran hinkkaamiseen Aabel pörähteli rauhaksiin ja antoi korviensa tanssia tasaiseen tahtiin eteen ja taakse pihan elämästä riippuen. Abuelo teki puusavottaa ja raahasi peräkärryllään kaatamiaan puita puolelta toiselle pihaa tasaisin väliajoin, mummu oli jäänyt tuvan puolelle marjakeiton tekoon kun olin viskannut tavarat sisälle. Liisiä ei näkynyt ja muut hevoset seisoivat mukavan raikkaassa syystuulessa tarhan perukoilla, puiden viimeisiä lehtiä aidan yli nyhtäen.

Mä olin juuri heittämässä loimea Aabelin pyöreään selkään kun tallin avoinna olevaan oveen koputettiin. “Mmm?” mä mutisin puuhiani jatkaen ja kiersin toiselle puolelle kiinnittämään loimivyötä.

“Mä kuulin että täällä voitaisiin kaivata kyytiä. Ja pumpkin spice frappea.” Mun niskakarvat nous vähän pystyyn kun mä tunnistin Adrianin äänen. Ei sen pitäis olla täällä? Miksi se oli täällä?

“Well, isn’t this a suprise”, mä huudahdin en huudahtamalla. Niin etten nostanut äänenvoimakkuutta, mutta niin että siitä tiesi että se oli hiljainen huudahdus. Mua hävetti. Miksen mä voinut puhua normaalisti? Mä kuitenkin koitin mun äänensävyllä kertoa etten mä ollut juuri kuollut sisäisesti toisen saapumisen takia. Kuollut hyvällä tavalla siis.

“Olihan se okei että mä tulin?” Paska. Mä kuulin Adrianin astuvan sisälle talliin ja mun oli vihdoin pakko kääntyä katsomaan toista kunnolla. Mua hymyilytti tyhmällä tavalla. Bolivar näytti niin comfyltä, sillä oli päällä sellainen aivan hirveän iso huppari ja beige pipo peittämässä sen tummia, olevinaan ei kiharoita hiuksia (ei ne ole!!! t. Adrian). Adrian näytti sellaiselta, jota voisi vain halata ja sun maailmasi parantuisi pehmeää hupparikangasta vasten. Ei sillä että mä tahtoisin niin. En mä halunnut halata sitä pidempään. Vaikka mä olin muutaman kerran tehnyt niin ja se oli ollut mukavaa. Mä oikeastaan rakastin halimista. Mun love language oli vahvasti rakkauden osoittamista verbaalisesti, mutta ehkä kivenjyvän perässä tuli fyysisyys. Mutta koska me oltiin halailtu vain muutaman kerran sohvalla, mä en voinut olettaa että Adrian tahtoisi mun tekevän niin täysin yllättäen. 

“Ei, ei. Positiivinen yllätys. Mä en vain tiennyt että sä meinasit tehdä niin, Noora lupasi hakea mut. Mutta mä voin aina laittaa sille viestiä. Jos sä vaan voisit odottaa hetken, mun pitää laittaa tää eläin tarhaan”, Mä enemmänkin totesin ja jatkoin loimen remeleiden kiinnittämistä. Aabel oli karvainen mutta ei se poistanut sitä tosiasiaa että tänä iltana piti tuulla aika navakasti. 

“Jos sä et satu muistamaan niin mä pyörin näiden eläinten kanssa jonkun aikaa nuorempana”, Adrian naurahti, ojensi vapaan kätensä kohti Aabelin turpaa ja hymähti tyytyväisenä saadessaan ponin lämpimän henkäyksen tarjoamalleen kämmenelle. Mä tykkäsin silmieni eteen asettuneesta kohtauksesta hyvin paljon ja jotain lämmintä välähti mun sisällä. Mä olin pahimman luokan tunteilija jo muutenkin, mutta Adrian hevosen parissa sulatti mussa jotakin. Sai polvet veteläksi ja sitä romantiikkasatujen rataa. Mun omillekin huulille kohosi hymy, joka sulautui näppärästi virneeksi Aabelin unohtaessa Bolivarin kämmenen, kurotellen kohti mun joulunmakuista juomaani. 

“Mä oon pahoillani mutta not for you, baby boy. Mä ajattelin hemmotella sun emäntääsi”, Adrian mutisi ruskealle ponille.

“Excuse me, jos sä kertaakaan sanot mua “emännäksi” niin mä jätän sut tänne ja otan sun auton”, mä tuhahdin nuorelle ja kiersin Aabelin vasemman ryntään kohdalle, katsoen Adriania silmiin. Ja voi kuinka mä saatoin maistaa niiden suklaanruskean sävyn. 

“No problem, mä veikkaan että sun abuela vain tykkäisi musta. Onhan mulla charmia ja kohteliaskin osaan olla tarvittaessa!” espanjalainen nauroi ja mun oli pakko puhua, jotten mä jäänyt tuijottamaan liiaksi, “ha, abuela ei ole niin helppo! Se haluaa ainakin kukkia ja ristisanalehden”.

“Selvä, ristikoita ja rehuja, tie naisen sydämeen on helppo.”

“Niinhän sä luulet”, mä hymähdin, irrotin Aabelin ketjuista ja kiinnitin vielä narun riimuun. Mä huitaisin kohti espanjalaista nuorta narun päällä leikkisästi, ja tuo siirtyikin sivuummalle niin, että me päästiin eestinhevosen kanssa liikkeelle.

Syysilma paiskautui vasten kasvoja kun me astuttiin ulos navetasta, ja mä saatoin vain kiittää itseäni siitä, että mä olin kietoutunut kaulahuiviin. Ei sillä ettenkö mä pitäisi syksystä, mä rakastin värejä ja tuoksuja ja muutosta - mä en vain tykännyt kylmästä. Eli siis siitä, etten mä osannut ennakoida kelien suhteen. Mä rakastin viileyttä poskilla ja nenänpäässä, pehmeätä koivunlehdistä muodostunutta, keltaista patjaa maassa. Hieman sormien kylmymistä, paksumpia vaatteita, pipoja. Kaakaota, lämmittävää takkatulta ja sarjamaratooneja peittojen alla. So, mä pidin syksystä. Mä en vain pitänyt siitä, etten mä aina osannut pukeutua sään mukaan. Tänään mä olin, ja mä saatoin nauttia naamallakin tuntuvaa, hentoa tuulta. Aabelin hopea harja leijaili kaulaa vasten ponin askeltaessa mun vierelläni, vain hieman ympärilleen katsellen ruohoa metsästäen. 

Yhtäkkiä mä tunsin mun vapaassa kädessä jotain, ja hyvä etten hypähtänyt (don’t kill me, mä olen herkästi säikkyvää sorttia). Se jokin osottautui hyvin nopeasti kädeksi, jossa kiinni olevat sormet lomittuivat vaivihkaa mun omieni sekaan. Mä en ollut edes erottanut Aabelin tasaisesta askelluksesta, että hiekkaa vasten painautui toisetkin askeleet. Mä hymyilin salaa, puristin mukavasti lämmittävää kättä hellästi ja vilkaisin sivusilmällä lempeästi hymyilevää, ympärilleen muina miehinä katselevaa Adriania. 

“So, Aabel ei ole siis sun?” Bolivar kysyi kevyesti meidän käsiä edestakaisin keinutellen.

“Nope, se on mun serkun, Liisin. Mä vain jeesailen sen kanssa. Ja ylipäätään, auttelen siis. Eikä mua haittaa ollenkaan, musta on kiva pyöriä täällä”, mä selostin samalla kun me lähestyttiin pikaista vauhtia tarhaa. Topelius ja Irvin näkyivät seuraavan meidän kulkua tarhan toisella reunalla, ja kun me tultiin portille, pojat lähtivät lähestymään meitä - Topelius taaempana vaappuen, Irvin reippaammin herkkujen toivossa kulkien. Harmistuneena mä päästin irti Adrianin kädestä, avasin laudat ja käänsin eestiläisen ponin aitojen sisäpuolella. 

“Eikös sulla kuitenkin ollut omakin hevonen?” mä vilkaisin nuorta olkani yli samalla kun näpräsin Aabelin päitsien lukkoa. Kun mä sain riimun riisuttua, mä taputin ruunan kaulaa muutaman kerran ja livahdin ulkopuolelle. Eestiläinen laski päänsä alas ja alkoi hamuilemaan kuormasta tippuneita heinänkorsia. 

“On, tai no ei sekään täysin mun omani ole. Irvin on ehkä kolme neljäsosaa mun ja loput Liisin”, mä selostin vedellessäni portin lautoja takaisin paikoilleen.

“Irvin. No johan on jätkää nimellä paiskattu”, Adrian maisteli ruunan nimeä suussaan ja hymähti itsekseen. 

“Älä nyt! Se on virallisesti Just For Fun, ei ihan luonnollinen valinta mutta why not? On se myös Justus ja Lantti ja mitä näitä nyt on, Fantiksikin sitä joku on sanonut. Se on tuo edellä tuleva”, ehkä mä voisin olla hiljaakin? Adrian ei näyttänyt onneksi kuitenkaan pistävän pahakseen, vaan naurahteli oikeissa kohdissa ja näytti oikeasti kiinnostuneelta. 

“Se on nätti. Mun hoitohevonen oli sellainen valkea poni, Teppo. Mä en ratsastanut sillä oikein ollenkaan koska mä olin suhteellisen pitkä siihen verrattuna”, Adrian ojensi kätensä Irvinin nuuhkittavaksi ruunan saavutettua puisen aidan. 

“Mun on vähän vaikea kuvitella sua ponipojaksi, ja pitkäksi”, mä kiusasin toista ja siirryin lähemmäksi, rapsuttaen Tossua kaulalta. Se oli jo alkanut kasvattaa säälittävää talvikarvaansa.

“Hei! Mä olin pitkä ikäisekseni! Enkä mä nytkään mikään lyhyt ole”, Adrian naurahti äänekkäästi, tönäisten mua vapaalla kädellään - mun kahvi lämpesi miehen otteessa, eikä mua oikeastaan edes haitannut. Mä horjahdin hieman, kurotin ottamaan tukea aidasta ja sain juuri paikalle taivaltaneen Topeliuksen katsomaan mua silmät suurina.

“Shh, ei mitään hätää rakas”, mä rauhoittelin oria, joka pärskähti äänekkäästi, tuuppasi mua aidalla lepäävään käsivarteen ja jäi sitten katsomaan mua odottavasti.

“Ja tässä on Toope. Tai Lenni, kuten Liisi yrittää kovasti muistutella. Se on, tota, sen Sierran kasvattama”, mä toivoin ettei musta huomannut kuinka mun äänensävy hieman muuttui loppua kohden. Ei sillä että mulla olisi Sierraa kohtaan mitään, tai että mä kantaisin jotakin kaunaa sitä kohtaan (mistä mä edes niin tekisin?? siitä että se oli seurustellut Adrianin kanssa vuosia sitten??). Musta oli vain hieman hassua, että meidän elämät Adrianin kanssa olivat päättäneet kietoutua toisiinsa jo ennenkuin me tavattiin.

“Ai niin tämä on se Eepin varsa? Mahdottoman komea on! Sierra varmaan näyttikin jonkun kuvan silloin pari vuotta sitten, kovasti kehui jo silloin - ja nytkin kun tuli puheeksi. Eepi on ihan huippuhevonen, mäkin olen joskus sillä ratsastanut. Niin, ihan olet isääsi kuulema tullut, joo”, Adrian selosti ja Topelius kiinnitti huomionsa nuoreen mieheen mun vieressä. Mä seurasin sivusta, kuinka espanjalainen rapsutti ruunikon orin poskea kynsillään, ja kuinka Irvin toisella puolella alkoi kyllästyä siihen ettei enää saanutkaan huomiota. Mä kiersin Adrianin toiselle puolelle ja tervehdin ruunaani hymyssä suin, painaen huulirasvaisia suukkoja keltaiseen karvaan. 

“Mitä poika, niin, oletko sä nauttinut sun vapaapäivästä? Huomenna mamma tulee ja mennään lenkille, jookosta?” mä en pidätellyt lässytystä ja kuulin Adrianin hymähtävän. Mä käänsin katseeni mua jo valmiiksi katsovaan mieheen ja kohotin kulmaani, “no?”.

“Älä katso mua noin tappavasti! Sä vaan oot söpö, sitä mä hymähtelen!” Adrian oli söpö. Mä tunsin kuinka hymy pakotti tiensä mun huulille ja olin varma että mun posketkin punoittivat. Mä olin normaalisti hyvä tällaisessa, miten mä en nyt tiennyt yhtään miten olla?

“Olet. Usko mua kun mä sanon. Sä hohkat sitä että sä haluat kieltää, mutta älä. En anna sun kieltää. Sä. Olet. Söpö. Usko mua. Haluisitsä tätä kahvia ennenkuin tää on ihan lämmintä?” Ja niin kasuaalisti Adrian vaihtoi puheenaihetta jätettyään mut sanattomaksi. Mä nyökkäsin, otin kiittäen hiljaa mun kahvin espanjalaiselta ja käännyin takaisin mun hevoseni pariin. Ehkä tarkoituksellisesti mä siirryin lähemmäksi Adriania ja painauduin varovasti toisen käsivartta vasten kun me jatkettiin turhanpäiväistä höpöttelyä Toopen ja Irvinin nauttiessa saamastaan huomiosta. 

Kun mä olin saanut kahvini juotua, me päätettiin viimein lähteä. Tai oltaisiin lähdetty, jos abuela ei olisi törmännyt meihin tuvassa sisään tullessaan. Kohteliaana nuorena Adrian ei kieltäytynyt kutsusta juoda kahvit ja niin me vietettiin seuraava puolitoista tuntia mummon leipoman omenapiirakan ääressä sumppia ryystäen. Ja kun mä katsoin ja kuuntelin Adriania kertomassa tarinoita perheestään Espanjassa espanjaksi, nauramassa mummon tarinoille tuon nuoruudesta, mua ei edes haitannut.