mateo ja alma

Mä seisoin ehkä perimmässä nurkassa, joka Oikusta löytyi. Lunta satoi hiljalleen ja mun edessä olevan navetan ulko-ovi oli painettu visusti kiinni lämmönkarkaamisen estämiseksi. Mä koitin piiloutua mun kaulahuiviin, puristin taskussa olevan käden sormia tiukemmin nyrkkiin. Mä halusin huokaista. Ja tupakan. Kumpaakaan mä en kuitenkaan voinut saada, koska oli joulupäivä ja mun toisessa kädessä oli narun päässä hevonen. Oikea korskea puoliverinen, oikein amerikan maalta kotoisin. Voisin sanoa että me molemmat oltiin citykaneja tuupattuina takapajulaan vasten tahtoamme, mutta Almaksi siskoni kutsuma hevonen näytti nauttivan pirteästä pakkasesta, kahden tarhassa sitä odottavan nelijalkaisen tervetulokutsuista ja ylipäätään olemassaolosta. Kaiken lisäksi mä en voinut edes sanoa, että mut oli väkisin pakotettu muuttamaan Oikkuun.

En mä silti olisi voinut uskoa esimerkiksi vuosi sitten, että mä asuisin täällä. Tai olisin valtuutettu pitämään huolta hevosesta. Tai olisin ajanut auringon noustessa neljäkymmentä kilometriä porukoilta tänne, seisomaan lumisateeseen ja hiljaisuuteen. 

Mun ajatukseni katkesivat, kun pihan toisella puolella olevan puutalon etuovi lävähti auki, nauravainen kaksikko portaat alas hyppien. Pienikokoisempi heistä, nuori nainen, jonka mä olin jo äsken tavannut (“wait a minute, mä käyn hakemassa kunnon kengät jalkaan tuvasta”), lähestyi mua hymy huulillaan ja termari kädessään, ja mä olin juuri keskittymässä vastaamaan Helteen (kai se oli Helle? mä olin hemmetin huono nimissä) hymyyn, kun mun katse kiinnittyi tuon mukana ulos tulleeseen hahmoon. Hahmoon, joka selkä muhun päin kulki kohti talon nurkkaa, oli pukeutunut puoleen reiteen yltävään mustaan toppatakkiin ja flanellikuvioisiin yöhousuihin. Kun toinen viimein pysähtyi ja kääntyi niin, että mä saatoin nähdä edes osan kasvoista, mä kiinnitin huomiota kahteen asiaan. Ensimmäinen oli se, että hahmo ryhtyi savukkeensytyttämispuuhiin - I longed for a damn cigarette, don’t mind me. Toinen oli se, että mä tunnistin tuon leukalinjan. Vaikka mä en todellakaan erottanut mitään täältä käsin, mä saatoin nähdä tuolle poskipäälle ripotellut oranssihtavat pisamat ja sen yhden juuri siinä, mihin syntyi hymykuoppa. Mun katseeni nousi (elokuvissa dramaattisen hitaasti) ylemmäs ja mä näin tumman oranssin kiharan änkeytyvän vaaleanvioletin pipon alta. Mä tunsin tuon kiharan, miltä se tuntui sormien välissä ja osasin täsmälleen kuvitella, miltä se tulisi näyttämään kun tuo pipo riisuttaisiin. Mä jouduin nielaisemaan ja toivomaan, ettei mun luokseni ennättänyt Helle huomannut mitään. Mä en tahtoisi tehdä hirveän huonoa ensimmäistä vaikutusta. Joutuisinhan mä pyörimään Velmulassa ilmeisesti useamminkin.

“Mä toin meille kahvia, mummu seisoi käsi ojossa kun mä menin. Joko me mentäisiin sisään?” Helle naurahti ja mä väkersin huulilleni hymyn, joka toivon mukaan meni läpi aitona ja innokkaana.

“Kahvia, joo, tekeekin mieli jo. En ehtinyt porukoilla juoda, hain Redbullin ABC:ltä matkalla mutta kunnon kahvi, kyllä sillä aamu käynnistyy. Onko teillä-”, hevonen mun vieressäni nykäisi narusta ja mä menetin hetkeksi keskittymiseni, “enemmänkin porukkaa käymässä? Eihän tää nyt ollut ihan hirveän huono ajankohta?”

Helle ei kääntynyt edes katsomaan kun mä nyökkäsin lauseeni lopussa kohti hahmoa talon kulmalla.

“Ei, se on vain Leo. Juhlittiin eilen enemmän porukalla, mutta sitten mun serkku, Liisi, kenellä on kanssa täällä hevosia, lähti kumppaninsa kanssa Amandan porukoille viettämään joulua. Ja Leo, anna mä avaan tän oven teille”, Helle puhui, puhui ja puhui koko meidän kävelymatkan navetalle ja mä halusin vain rutistaa toisesta ulos enemmän Leosta, “sekin on siis meidän serkku, asuu Liisin sohvalla koska se tuli without any plans Suomeen nyt kesällä, ja se on nyt joulun täällä koska Liisin luona on kylmää ja koleaa ja sen perhe on Briteissä. Se siis on kotoisin sieltä.”

Leo. Muutti. Suomeen? En haluaisi todeta, että pelkkä tieto siitä muuttaisi täysin mun tinderöinnin, mutta musta tuntui että se silti olisi totta. Joko mä selaisin sitä tyhmää sovellusta kuin hullu että mä voisin matchata toisen kanssa, tai poistaisin koko paskan. Pyörittelisin päässä ajatusta siitä että mä voisin ehkä laittaa viestiä. En mä varmaan koskaan laittaisi - odottaisin että me törmättäisiin baarissa. Tai baarissa satojen kilometrien päässä täältä. Tai mun työpaikalla. Just like last time. 

Tai tällä kirotulla tallilla, jonne mut oli puoliväkisellä ängetty ylläpitämään hevosta, jonka mä tunsin vain pintapuolisesti. 

Mä käänsin kyseisen kirotun hevosen Helteen osoittamaan, valmiiksi purutettuun karsinaan ja irrotin punaisen salmiakkinarun nahkaisesta riimusta. Mä pystyin tuntemaan kuinka mun kynnenaluset tummuivat kun annoin muutaman rapsutuksen tamman poskelle sormenpäilläni.

“Joten, tässä on Alman, olihan se Alma? karsina. Aabel asuu sen vastapäätä, se on sellainen mussukka joka ei syö ketään, varsinkaan heppakavereita. Lantti, mun hevonen, asuu tuossa Aabelin vieressä, ja tuossa Alman vieressä on Lenni. Tai kuten mä sanon, Toope. Senhän sä tiedätkin, sehän on sun siskosi kasvatti?” Helle kääntyi katsomaan muhun päin, mä jähmettyneenä Alman karsinan kohdalle ja nuori nainen siirtyneenä eteenpäin käytävällä. Mä koitin nyökytellä parhaani mukaan, ja mä tiesin että mun pitäisi pistää asioita mieleen - mä tarvitsisin tätä kaikkea tietoa -, mutta mun pää oli täysin muualla. 

Mun pää oli mun makuuhuoneessa kun mä olin hikisenä ja rasvankatkuisena riisunut mun eilisen t-paitaa Leon avustamana. Kun se oli välttämättä halunnut tavata ensimmäistä kertaa, oli tullut odottamaan mua töihin eikä sitä ollut kiinnostanut ollenkaan, että ehkä mä tarvitsisin suihkua hurmatakseni ihmisiä. Mun pää oli siinä hetkessä, kun se tunteja myöhemmin makasi mun vieressä ja aurinko oli laskemassa ja leikki viimeisillä säteillään Leon iholla kun se totesi, että ’yeah, maybe you were right, maybe you need a shower’.

Mun pää oli siinä hetkessä mä tajusin että I was falling for that man. Kun mä kirosin itseäni siitä, että mä en saanut tarpeeksi Leosta ja halusin pitää kiinni, tiesin että vaikka mulla oli spesiaalifiilis miehestä meistä ei tulisi mitään. Kun mä halusin ottaa kaiken mutten voinut joten mä upotin käteni niin syvälle kuin mä vain saatoin. Kun me oikeasti tultiin toimeen muutenkin kuin ilman vaatteita ja kuinka musta tuntui pahalta, ettei me kumpikaan voitu tehdä mitään sen eteen, että me voitaisiin olla jotain.

Mun pää oli myös niissä hetkissä, kun mua kirpaisi jokaisena kertana kun mun piti sanoa moi, tietäen että kun mä kääntäisin selkäni mä en näkisi Leoa (niin mä aina ainakin luulin). Kun mä en halunnut ajatella mun tunteita, enkä mä niitä kellekkään myöntänytkään, joten mä raahasin kaverit meidän vakiobaariin ja leikin etten mä miettinyt sitä kuinka mä olin nähnyt Leon tanssilattialla, kuinka mä olin kävellyt sitä päin. 

Ja mun pää oli siinä faktassa, ettei me koskaan otettu toisiimme yhteyttä. Me ei laitettu viestejä sen jälkeen kun me astuttiin ulos. Me katsottiin toistemme stoorit ja reagoitiin niillä Instagramin valmisemojeilla, ja ehkä muutaman kerran me oltiin vaihdettu muutama sana meemistä jonka mä postasin tai drinkistä josta Leo oli ottanut kuvan, mutta me ei puhuttu. Ei tekstailtu, soiteltu, kysytty miten menee ja missä toinen menee (apparently tähän olisi pitänyt kuulua myös ihan fyysisesti meno). Mä olin siellä, missä me jätettiin toisemme taakse ja mentiin eteenpäin vaikka me kumpikaan ei oltais sitä välttämättä haluttu. En ainakaan mä.

“En mä Lenniä, sori, Toopea, niin hyvin tuntenut. En mä oikeastaan pyörinyt niihin aikoihin paljon talleilla, mä olin nuori ja villi vielä niihin aikoihin”, mä mutisin hymyillen ja Helle tuntui uskovan täysin mun esityksen siitä, että mä olin tässä maailmassa. Mut palautti maan pinnalle vasta Alma, joka tönäisi mua turvallaan poskeen, ja mun oli pakko nauraa.

“Bro, sä olet ihan likainen! Miten mä en edes nähnyt että sä lähestys ison pääsi kanssa?!” mä työnsin jäisine näppeineni tamman tummaa päätä sivummalle, mutta päädyin kuitenkin painamaan suukon toisen poskelle, rapsuttaen tuon suupieltä toiselta puolelta.

“Se oli niin selkeä hyökkäys, don’t get how you didn’t see it coming”, Helle nauroi mun edessäni ja mä nyrpistin nokkaani toiselle. Hetkeksi mä unohdin Leon.

Mä viskasin Almalle pienen kasan heinää karsinaan puuhailtavaksi ja seurasin sitten, hieman paremmin keskittyen (ainakin mä yritin), Hellettä ympäri pientä navettaa ja tämän jälkeen pihaa. Me käytiin lumen peittämällä kentällä, johon oli painautunut pieniä kavionjälkiä, ja tunkiolla, lopulta laskeutuen tarhoille. Kaksi loimeen puettua, isompaa eläintä, ja pienempi, pörröinen hevonen, seurasivat meidän taivallusta korvat pystyssä, ja kun me lähestyttiin porttia, kaikki kaksitoista kaviota lähti suuntaamaan kohti meitä. 

“Well hello honey, tulitko sä moikkaamaan meidän uusinta vahvistusta, niin? Tässä on Aabel, se on Liisin. Jos sitä halii niin suosittelen sileäpintaisia vaatteita, siitä irtoaa karvaa keskellä talveakin”, Helle neuvoi ja mä ojensin käteni hunajanväriselle ponille, joka hamusi mun sormia hetken mutta pärskähti tajuttuaan, ettei mulla ollut niissä mitään. Nopeasti pienikokoisen eläimen turvan kuitenkin korvasi suurempi, ruskea. Tämän mä tunnistin nopeasti Eepin jälkeläiseksi, thank you very much.

“Lenni, tässä on se poika joka ei koskaan tullut moikkaamaan sua kotona. Meidän ainoa ori, joten meidän täytyy kehitellä jotain tarhailun suhteen. Eihän tämä mitään tekisi, mukava kuin mikä, mutta me ei tahdota mitään vauvoja”, Helle nyrpisti nenäänsä ja mä pistin mieleen kysyä joskus hamassa tulevaisuudessa, oliko tuolla jotakin varsoja vastaan ihan yleisesti.

“Ja tässä on Lantti, joka nyt ei näköjään osaa tulla moikkaamaan. Se on vähän mamman mussukka, gotta admit, mutta ei näistä kukaan ole ilkeä. Tulee toimeen kyllä joka iikan kanssa.”

Kun me oltiin rapsuteltu (ja tarkastettu loimet koska kuulema ‘nämä tykkäävät välillä repiä toisiltaan näitä takkeja’) Velmulan muita asukkaita jonkin aikaa, mä aloin hytisemään ja Helle muisti meidän kahvit. Me käveltiin kylki kyljessä takaisin pihaan ja navetalle, ja mä melkein onnistuin estämään itseni vilkaisemasta kohti asuinrakennusta. No success and no Leo. Alma tallissa hörisi meille, kuikuili ovensa yli ja sai mut jostakin syystä hymyilemään. Ojensin käteni tammaa kohden ja silitin tuon turpaa kerran ennen Helteen suuntaan kääntymistä. Sillä oli suunnitelmat, mulla oli seuraajan rooli.

“Mä ajattelin että otettaisiin Alma kentälle ja se voisi olla siinä vapaana, ainakin tänään. Pitää katsoa jos me laitettaisiin se myöhemmin siihen poikien viereen tarhaan mutta sitä ennen mä ainakin tarvitsen sitä kahvia! Jos mä menen raivaamaan puomit niin sä varmaan löydät sinne Alman kanssa?” Helle ehdotti, nosti hylätyn termarinsa Aabelin (?) karsinan edestä ja mun nyökytellessä hymyili. Heilutellen hyllystä nappaamiaan kuppeja nuori nainen oli jo avaamassa navetan ovea, kun se muisti jotain.

“Tuolla ‘varustehuoneessa’ roikkuu naulassa pilkkihaalarit jos sä haluat. Ettet sä raukka heti jäädy. Mut take your time, sukaise Almaa ihmeessä ja viskaa nuttu niskaan.” Kuin muistutuksena mun olotilastani Helle avasi navetan oven ja päästi sisään tulvahtamaan mukavan raikasta mutta kylmää ilmaa, saaden mut säpsähtämään. Pieni virne kareili naisen huulilla tuon vilkaistessa vielä mua ennen poistumistaan. Mä tein nopean päätöksen pilkkihaalariin pukeutumisesta. 

Me oltiin kannettu pari laatikkoa jo aiemmin aamulla Helteen lainausmerkeissä kutsumaan varustehuoneeseen, joka todellisuudessa käsitti pienen huoneen käytävän päässä. Se oli kotoisa, pakko myöntää: ikkunalle oli viritelty kynttelikkö ja kaksipaikkainen pöytä seisoi huterin jaloin sen edessä, tallattu iänikuinen räsymatto koitti kovasti pehmentää navetan kivilattiaa. Seinällä oli tasan neljä satulatelinekeppiä, jokaiselle karsinalle omansa, ja niiden alla koukut suitsille. Kahden satulan takana telineessä roikkui toiset parit suitsia ja mä huomasin, ettei niissä ollut kuolaimia. Mä tykkäsin ratsastaa ilman rautaa, ainakin olin tykännyt kun olin sitä kotona tehnyt.

Toisella seinällä oli Ikeasta ostettu lokerikko joka oli kaadettu vaakasuuntaan ja sen kahdeksassa lokerossa oli jonkinlainen kori tai pussukka. Tunnistin harjakassin ja hyllyn päällä parin likaisia suojia. Helle oli jo aiemmin kertonut mulle että Alman tavaroita voisi laittaa kahteen vasemman reunimmaiseen, päällekkäin olevaan lokeroon, joten hetken toista laatikkoa kaiveltuani viskasin tamman tummanpunaiset, kuluneet suojat sekä muovikassiin pakatut pintelit alemmalle hyllylle. Mun pitäisi selkeästi kysyä vaikka Sierralta vinkkejä uusien suojien ostoon, ehkä sillä olisi valmiina jotkin vähän pätevämmässä kunnossa olevat kotona. 

Lopulta mä sain kaiken raahattua Alman karsinan eteen, ja tamma katsoi korvat hörössä kun mä koitin asetella mustaa loimea jonkinlaiseen kasaan lattialle. 

“Don’t look at me like that, mulla ei ole mitään käryä mitä mä teen”, mä mutisin hevoselle, laskin harjakassin lattialle loimen viereen ja katsoin mustaa pilkkihaalaria käsissäni. Huokaisten mä muistin lämpötilan ulkona (oliko meren vieressä aina näin kylmä vai olinko mä vain huonosti pukeutunut?) ja sujautin maiharin kärjen lahkeeseen. Mä olin vetämässä toista kättä hihan sisälle, kun mä kuulin navetan oven takanani aukeavan.

“H, mumu sent me to..” mä käännyin, tunnistin äänen ja siinä se oli, Leo. Ilmielävänä mun edessä: pisamat, leukalinja, pipon alta tulevat hiukset. Koko paketti ruskeine silmineen seisoi navetan ovella ja sporttasi vähintäänkin kaksi kertaa yllättyneempää ilmettä kuin mä. Mä sentään tiesin jo valmiiksi että toinen olisi lähettyvillä.

“You are not H. Mateo. What the fuck?” mä tyrskähdin miehen reaktiolle, koittaen kuitenkin pitää mahdollisimman vakaan ilmeen. Mä en halunnut tuoda esiin sitä, miten paljon toisen näkeminen vaikutti muhun. Tai tuoda esille sitä, että mua huvitti jokin tässä tilanteessa (huvitti kyllä, mutta we don’t go there now).

“She’s, she’s at, riding area? Cleaning the poles and stuff, I think”, mä koitin osoittaa kentän suuntaan vaikkei mulla ollut sillä hetkellä hajuakaan, missä päin se oli, “also, what the fuck Leo. Right back at you.”

“What? I’m at my family’s place, you are the one who just appeared at my family’s stables.”

“Well sorry for that I didn’t know this was your family’s place or stable or whatever. My sister got me here, I didn’t search for your location or something. Not that I would’ve known you’re in Finland in the first place since we don’t even talk”, mä halusin kuulostaa neutraalilta, mä todellakin halusin. 

“You know it’s not only my fault.”

Mä nostin katseeni betonilattiasta kun mä tunnistin pienen haavoittuvaisuuden miehen sanoissa ja katsoin Leoa ensimmäistä kertaa silmiin. Mä tiesin todellakin ettei se ollut ainoastaan toisen syytä ettei me puhuttu mutta jokin mussa esti mua laittamasta viestiä - miksei Leo laittanut viestiä? 

“It felt like a part of the deal”, mä mutisin ja käännyin mun takanani karsinassa hääräävän hevosen puoleen. Alman rekisteröidessä mun kiinnittävän siihen huomiota se nosti päänsä puruista ja hörähti matalasti, korvat Leon liikehdintää kuunnellen. Mä en kääntynyt katsomaan mitä se teki, ja sen sijaan kumarruin avaamaan Alman harjakassin ja kaivamaan sieltä pölyharjan. Nopealla silmäyksellä se tulisi riittämään. 

Mulla oli hieman ongelmia ruunikon tamman karsinan oven kanssa, mikä hävetti mua vähän. Mä tiesin että Leo seisoi mun takana koska navetan ovi ei ollut käynyt enkä mä ollut kuullut askeleita. Lopulta selvisin kuitenkin sisälle tamman uuteen yksiöön ja annettuani tuon haistella mustia harjaksia, mä asetin ne vasten paksukarvaista kaulaa ja aloitin sukimaan. Minkäännäköistä pölypilveä ei pölähtänyt harjan liikkeiden seurauksena, ja kuten mä olin jo aavistellut, ei Alma ollut oikeastaan edes likainen - mitä luultavammin se oli sui’ttu kuntoon siellä, mistä mä sen hain aamulla.

“I didn’t know you ride. Horses.”

Samaan aikaan kun mun pääni kääntyi nopeasti kohti käytävällä vielä seisovaa Leoa ihan vain hämmennyksestä että toinen edes avasi suunsa, mun aivot ymmärsivät toisen sanat ja mun oli pakko purra huulta jotten mä naurahtaisi.

“I don’t. Kinda? My family owns horses, stables, I have always kinda been around them but I’m not like my mother or sisters, or your cousins? And now I’m just here”, mä kohautin harteitani ja jatkoin Alman kyljelle. Tamman iho värisi kun mä annoin taipuneiden harjasten kulkea ensimmäistä kertaa pyöreän vatsan pinnalla (for real, pitäisi lähteä ostoksille). 

“And now you are here? With horse? How is that even possible?” Leo kuulosti naurahtavan. Mä en katsonut päin.

“Mm-h. My family owns a part of her and she needed a new place to stay in Oikku. I live here and for them it was logical that I take care of her. And, here I am.”

“Here. At my family’s place.” Mä en tiedä halusinko mä suudella Leon typerän toistamisen pois.

“Yeah. Sierra knows Liisi? The one owning that big horse? It’s from us. And she made this”, mä koitin kättäni heilauttamalla viestiä tarkoittavani Almaa ja karsinaa, jossa me seisottiin, “happen. So yeah. Here at your family’s place.” Mä olisin halunnut olla rohkea ja kiertää Alman toiselle puolelle takakautta, mutta jouduin nöyrtymään, nostamaan katseeni ja kohtaamaan Leon rehellisen uteliaan ilmeen kävellessäni tamman etupuolelle.

“You live here.”

“Yeah, that’s what I said. Wanna state any other obvious facts I already said out loud?” 

“No, sorry. Just-, I’m just surprised, that’s all. It’s weird to see you.”

“Right back at you. At least I live in Finland.” 

“I’m having a gap year. I don’t know what I’m doing. Here or in general.”

Mä en uskonut että Leo olisi sanonut mitään. Mä en suoranaisesti kysynyt sitä mutta mä arvostin silti. 

“Why?” mä kuulin itsekkin, kuinka tyhmä mun kysymys oli ja mä irvistin itsekseni. Silti Leo sai mun ajatuksenkulusta kiinni, “It was all too much, I guess. Mum hates me because I ran away and left everything but I think it’s getting better otherwise. Still don’t know what I’m gonna do next autumn but, fresh finnish air and shit clears my head or something.”

“Why did you run away?” mä olin huomaamattani keskeyttänyt harjaamisen Leoa kuunnellessani ja Alma palautti mut takaisin tähän maailmaan vaihtamalla painoa toiselle puolelle, painautuen mua vasten. Mä rapsutin tamman harjanjuurta ja jatkoin hiljaista sukimista, odottaen kuitenkin varautuneena käytävällä seisovan miehen jatkavan puhumista.

“Uhm, things just happened. Some shit, life, you know. Family stu-”, Leo ei kerennyt päättämään lausettaan, kun navetan ovi rävähti auki ja me molemmat säpsähdettiin. Pakkasen punoittamia poskia rokkaava Helle astui sisälle, sulki oven perässään ja tömisteli lumisia kenkiään.

“Mä tulin vain katsomaan ettet sä suinkaan eksynyt matkalla tai jotain”, nuori nainen totesi ja katsoi sitten serkkuaan, joka näytti unohtaneen täysin missä oli ja miksi, “but I think you are the lost one at this case, what are you doing here?”

Leo vilkaisi mua ja mä käänsin katseeni nopeasti takaisin tummanruskeaan kylkeen mun edessäni.

“Umh, mumu sent me to give these. Cookies. Those, I mean, on the stool. It was me helding Mateo back, I’m sorry. Just catching up you know.” Mun huulilla leikitteli pieni hymynkare kun mä kuuntelin punahiuksisen pojan takeltelua, ainakin sinne saakka kunnes mä sisäistin että Leo oli kertonut Helteelle että me tunnettiin. Eikä siinä oikeastaan mitään väärää ollut että tuo tiesi, mutta. Mitä me sanottaisiin että miksi me tunnettiin? Oltiinko me kavereita?

“Catching up? You know each other? How?” Helle siristi silmiään ja vilkaisi mua epäilevästi ennen Leoa kohti katsomista. Leoa, joka katsoi mua. 

“Yeah, umh, we do. From time I was in Nevanto. Funny coincidence to see him here, that’s all.” Leo paikkasi tilanteen oikeastaan aika hyvin. 

“From time you were in Nevanto? I have heard stories, mister”, Helteen huulilla leikitteli pieni virne ja mä tunsin pakokauhun lisäksi mun poskilleni nousevan pienen punan. Leo ei näyttänyt yhtään paremmalta. Also, stories? Mä en tiedä halusinko enemmän tietää enemmän vai olla kuulematta ja tietämättä yhtään mitään.

“Aren’t you the one who’s dating my sister’s ex?” möläytin, olevinaan tilanteen pelastamiseksi, ja okei, ehkä mä en olisi saanut käyttää tietoa hyväkseni. Sierra oli maininnut asiasta, ei edes oikeastaan nimeltä Hellettä mutta vain että Toopen uudessa kodissa oli joku, joka pyöri Adrianin kanssa. Ja painosanalla pyöri. Sierra ei todellakaan maininnut tapailusta tai seurustelusta mitään. Mutta. Mun oli aivan pakko.

“Hei! Dick move, me ei tapailla!” Helle vastasi mulle suomeksi ja naurahdin. Mä olin lämpenemässä tuolle.

“Language, Helle, english please”, Leo katsoi serkkuaan ja sitten mua, ja mä vain koin velvollisuudekseni jatkaa englanniksi, “she says they don’t date, which, if you look at her reaction, is bullshit.”

“You have a boyf, Helle! You are a shitty cousin, you haven’t told me!”

“We. Don’t. Date. And like, there’s nothing to tell! It has been dry this fall, we work and study and stuff. So, just hanging? Sometimes?”

“Yeah, for sure, hanging sometimes”, Leo tuhahti leikkisästi ja koska mä en ollut osana keskustelua, mä sain aikaa katsoa sivusta kuinka toinen kommunikoi serkkunsa kanssa. Mä sain vain kuunnella tuon vahvaa aksenttia ja ihastella virnettä huulilla. Leo näytti niin comfyltä, että mä olisin halunnut pujahtaa sen takin alle ja en koskaan päästää irti. 

“Okay, Mateo, dress that horse up, we are leaving now”, mä säpsähdin Helteen sanoessa mun nimen ja mä onnistuin nyökkäämään, koittaen olla virnistämättä. Musta tuntui että tuo oli nyt jäänyt alakynteen. Laskin mun kädessä olleen harjan harjakassiin ja nappasin epämääräisessä kasassa olleen loimen, palaten sitten Alman luokse. Alman, joka oli jäänyt vaille huomiota kaiken keskustelun lomassa ja kuopi purujaan mun liikkuessa.

“Älä jaksa, mä olen tässä”, mä mutisin toiselle, viskasin mustan loimen tamman selälle ja aloin taittelemaan sitä auki. Toisella korvalla mä koitin kuunnella Helteen ja Leon keskustelua mutta loimen kahina ja se, etteivät he puhuneet suoranaisesti mulle, teki siitä hieman hankalaa. 

Kun mä sain loimen viimeisetkin soljet kiinni, mä kävin hakemassa Alman narun ja kiinnitin sen tamman riimuun, viittoen Helteelle meidän olevan valmiita. Viimein. Kun mä talutin suurikokoisen hevosen ulos navetasta ja lähdin nainen rinnallani kulkemaan kohti kenttää, mä kuulin Leon vielä ennen poistumistaan huikkaavan mun perään, “it was nice to see you, really nice”, ja vilkaisten olkani yli mä hymyilin tuolle. Vaikka mä olin a huge mess sisältä. 

Mä makasin nahkaisella sohvalla (hirvein päätös hetkeen, paljas iho sitä vasten oli syvältä) selaten TikTokia, kello näytti vaille kymmentä illalla ja mun olisi pitänyt olla jo nukkumassa, kun mä sain ilmoituksen Instagramista. 

Huultani purren mä avasin meidän keskustelun.

Mä en mahtanut mitään sille että mua hymyilytti.