23/06/22. a couple of years we've been making plans, i am feeling so lucky
pémpti, 23 iuníu 2022 ✕ toinen, jossa on kesä ja kadonnut sormus
Mummu istui tuvan rappusten vieressä taitettavalla puutarhatuolilla ja hymyili, kun mä ja mun eestiläiseni rantauduttiin päiväkävelyltä. Mä olin useasti kysynyt, miksei se istunut talon vieressä isovanhempien virallisemman pation puolella, mutta kahdeksanpaikkainen pöytä tuntui kuulema yksinäiseltä - mä epäilin, että se tahtoi ehkä pitää mua silmällä, ainakin olisi tahtonut, jos mä olisin pahainen teini. Rakas kihlattuni totesi, että ehkä se vain tahtoi seurata pihan elämää, kun siinä viimein sellaista oli papan autonlaiton ja perunapellon möyrimisen lisäksi.
“No sieltähän ne mummun matkailijat saapuvat! Missäs asti te kävitte, kävitkö katsomassa joko ne ovat korjanneet sen Jorman takametsän sillan? Marju jaksaa valittaa siitä joka kerta on kaupalla käyn, mahtavaa jos pääsisi kertomaan itse sille ilouutiset.”
“Hei vain sullekin, Yiayiá. Me ei käyty siellä Jorman sillalla saakka, tekivät tietöitä tuolla vähän matkan päässä niin jouduttiin vähän improvisoimaan meidän reittiä. Ja täällä on älyttömän kuuma, en mä viitsinyt tätä ukkelia hikoiluttaa enempää (vaikkakin olisin voinut vannoa että mä olin hikoillut retken aikana enemmän kuin eestiläisenä).”
“Kyllä ne jaksaa remontoida nuita teitä vuodesta toiseen, luulisi ettei ole mitään korjattavaa enää!”
Mä tunsin kuinka poni mun allani kurotteli maistamaan vihreätä, ja pikkuhiljaa otti askeleita mummoa kohti. Mummu hymyili vienosti kinuskinväriselle eläimelle, kaiveli hetken taskuaan ja nousi seisomaan antaakseen tuolla palan sokeria.
“Ei kyllä tarvitse pohtia että miksi tää rakastaa sua meistä kaikkein eniten”, mä naurahdin ja nyhdin ohjista hieman, jotta ruuna ei pistelisi vanhemman naisen taskuja suihinsa lisää sokeria etsiessään.
“No olenhan minä nyt aika rakastettava, vai mitä mussukka?” mummu oli suloinen kun se bondasi Aabelin kanssa. Ruuna ja ylipäätään koko kuva oli suloinen, koska näytti siltä, että parivaljakko olisi tuntenut toisensa jo vuosia.
Hetken ajan me vain juteltiin, mä laskeuduin ponin selästä alas ja annoin sen paneutua nyhtämään lyhyeksi ajettua ruohoa samalla kun me vaihdettiin viimeisimmät kuulumiset mummun kanssa. Eli mä kerroin, kuinka mä olin ollut tuuraamassa Johannaa myymälän puolella parina päivänä ja kuinka innoissaan mä olin juhannuksesta ja mummu valitti papan valituksesta - kasvimaalla ei ilmeisesti mennyt niin hohdokkaasti kuin tähän aikaan kesästä kuuluisi.
-
Kun mummu päätti lähteä keittämään meille kaffeeta, mä raahasin ruokaa rakastavan eläimeni navetan sisuksiin, pujotin suitsien tilalle päitset ruunan päähän ja naruihin käytävän molemmin puolin, lopulta vielä napsauttaen käytävän päässä pöydällä pölyä keräämässä olleen radion päälle.
Aabel tuntui nauttivan tallin viileydestä. Se seisoi aloillaan ja hädin tuskin jaksoi katsoa, kun mummun punavalkoinen, ehkä vähän pyöreän mallinen, kissa käveli ohi maukuen. Jos mä en olisi jo tutustunut hevoseeni, mä epäilisin että sillä olisi joku hätänä - mä tiesin kuitenkin, että Baakelia ei vaivannut yhtikäs mikään. Lekuri oli jopa vilkaissut sitä menneellä viikolla, kun me oltiin käyty Lennin hammashoidossa.
Kaikessa hiljaisuudessa mä vedin Aabelin tummanruskean satulan ja sen alla olleen satulahuovan ruunan selästä ja asetin karsinan oven päälle. Taustalla Juha Tapio lauloi kahdesta vanhasta puusta ja mä irrotin vyön, pyyhkäisin siitä enimmät hiet ja nykäisin satulahuovan istuimen alta - mun pitäisi viskata mokoma pesuun, olihan se jo sen näköinenkin. Suojien riisumisen jälkeen irrotin kinuskinvärisen eestiläisen, herättäen sen selkeiltä päiväuniltaan ja maiskuttaen tuon liikkeelle. Mun mieli vastusteli ajatusta ulkoilmaan palaamisesta, mutta topakasti johdatin sekä mut että ponin navetan edessä olevalle puomille. Aabel kiinni, vesiletku maasta ja huljuttelemaan. Ruunan karva vaihtoi väriään hitaasti mutta varmasti kastumisen merkkinä, ja kaikessa rauhassa mä kävin ponin kehoa läpi miedosti suihkuttavalla letkulla. Mun teki mieli hypätä itse juoksevan veden alle. Voisi olla paikallaan käydä uimassa, mä pohdin.
Ehkä osittain auringon uuvuttamana, ehkä osin ihan vain omiin ajatuksiin uppoutuneena, mä en kuullut askeleita edes niiden lähestyessä mua. Vasta kun Aabel höristi korviaan, mä tajusin jonkun tulevan - ja siitäkin meni vain muutama hassu hetki kun mä tunsin käsien kietoutuvan keskivartaloni ympärille.
“Well hello, miss Jenkins”, mä naurahdin avopuolisoni painaessa suukon paljaalle olkapäälleni.
“Moi, moi, moi”, Amanda mutisi muutaman pusun lomassa.
“What’s up with your mood? Good day at work?” mä kysyin naiselta samalla kun vääntäydyin tämän otteesta sulkemaan vesihanan.
“No se, ja pliis, vaihda suomeen, musta on vaan tosi kiva nähdä sun äitiä taas. Monen aikaan Bessien kone olikaan täällä?”
Äiti oli tulossa Suomeen, varmaankin koneessa paraikaa, juhannukseksi; aivan kuten sillä oli joka vuosi tehdä. Se ei ollut asunut vuottakaan täällä, mutta oli rakastunut isän esitellessä juhannusperinteitä ja ylipäätään suomalaisten tapaa juhlia keskikesää, ja oli pitänyt huolen että koko perheellä säilyisi perinne kerääntyä kasaan. Mä rakastin perinteitä ja varsinkin vanhemmalla iällä mä nautin paljon - niin juhannuksesta kuin muistakin perinteistä, joita me oltiin perheellä tai Amandan kanssa kehitelty.
“Ööh, se tais laskeutua joskus neljän pintaan. Tai vaille. Mutta meneehän sillä sitten junassa vielä hetki. Pitää laitella Leiskin kanssa viestiä että otettaisko me se mitéra matkalla kyytiin.”
Leidan perheen koti oli aina äidin majapaikkana, ihan vain koska mun asuntoni oli pieni ja Leidan ja Jalin lapset, Elsi ja Eemeli, rakastivat Yiayiáansa. Oikku ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen suuri paikka, joten me käytiin usein jo ensimmäisenä iltana jos ei illallistamassa niin ainakin kahvilla. Leida (ja Amanda, siskoni innostamana) ei tuhlannut tilaisuutta kasata porukkaa samaan olohuoneeseen juttelemaan ja pelaamaan.
Amanda oli mukavaa seuraa tallilla. Nytkin me vaihdettiin päivän kuulumiset samalla kun mä käänsin Aabelin ympäri, huljuttelin toisen kyljen läpi ja kuivasin pyyhkeellä hieman. Siinä vaiheessa kun eestiläisellä oli ötömyrkyt niskassa ja se seurasi mua ulos navetasta, me oltiin suunniteltu kuinka me katsottaisiin Love Islandia (mun ehdotus) ja juotaisiin lasilliset viiniä (Amandan ehdotus) joskus illalla, kun päästäisiin kotiin. Tai siis, jommankumman meistä luokse - mä olin jo jonkin aikaa miettinyt yhteenmuuton puheeksi ottamista, mutta vielä tähän hetkeen saakka mä olin jänistänyt.
Mummun lähestyminen meitä kohden pysäytti meidän matkan laitumelle - mä en tiedä oliko Aabel pettynyt vai onnessaan siitä, että mummu oli meidän tauon syynä. Ainakin se kurotteli taas vanhaa naista kohti namien toivossa. Mummun kasvoilla oli hymy ja poskilla puna, ja siitä huokui tuhat kertaa suurempaa lämpöä, kun se loi katseita Amandaan. Jostakin syystä punertavahiuksinen nainen oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen isoäitiin heti ensi tapaamisella, ja nykyään me vitsailtiinkin siitä, että avopuolisoni oli meidän perheen uusi lempilapsi.
“Hei Amanda! Minä laitoin kaffen tulemaan niin siellä on sinullekin sitä, keitin reippaasti niin riittää sinullekin, meidän yllätysvieraalle!”
“No hei Siru, kiitos, kahvia mä tarvitsenkin”, Amanda kietoi toisen kätensä pienikokoisen naisen ympärille ja suukotti tuon poskea.
“Me käydään viskaamassa Aabel takaisin laitumeen niin tullaan sitten tupaan, jooko?”
Me oltiin ehditty jo muutaman askeleen päähän, kun meidän perästä kuului mummun ääni ja kysymys, joka sai mut pysähtymään niille sijoille.
“Amanda-rakas, joko sinä muuten löysit sen kihlasormuksesi? Minä katsoin täältä meiltä enkä ainakaan vielä löytänyt, mutt….”
“Kihlasormuksen? Siis sun kihlasormuksen?” mä kohotin kulmiani naiselle, joka näytti olevan puun ja kuoren välissä mun vieressä.
“Niin, kun tämä sinun avokkisi kun sattui kadottamaan sen, ettekö te muka ole puhuneet tästä? Minä kun jäin siihen kuvaan että sinä Liisi tiesit”, mummu loisti hämmennystä, ja saatoin kuvitella, että myös musta paistoi pientä kummastelua.
“No ei olla kyllä puhuttu. Erittäin jännä ettei me olla puhuttu.”
“I thought I would find it, like, right away! But then I didn’t and I asked Siru to check their house and I was meant to tell you but, fuck. Please, don’t make this bigger than it really is, please Lis”, Amanda vaihtoi englantiin. Amanda teki sen, kun se oli vihainen, surullinen tai epätoivoinen. Tai koitti vakuutella jotain.
“Bigger deal than it is? You lose your engangement ring and you say it’s not a big deal? And that you hiding it from me, from your fiancé, is not a big deal either? Very nice to hear”, mä mutisin ja maiskutin ponin liikkeelle. Mä kuulin kuinka Amanda (ja siinä samalla mummu, enemmänkin hämmentyneenä (yhä) kuin epätoivoisena niinkuin ensin mainittu) huusi mun perääni, mutta tiesi paremmaksi jäädä kuitenkin taka-alalle.
Aabel ei kulkenut mun tahtiini niin lennokkaasti tallipihasta pois kuin mä olisin toivonut - tiedäthän ne leiskuvat lähdöt kun päättäväisenä tahtoo marssia pois paikalta? Me kuitenkin selvittiin hiekkatielle ja soran rapistessa meidän askelten alla mä huokaisin. En helpotuksesta, mutten myöskään vihasta. Kai? Mä en tiennyt, miltä musta tuntui. Mä en myöskään tiennyt, mitä mun oli sallittua tuntea tällaisessa tilanteessa? Avovaimon käsikirja ei exactly kertonut kuinka toimia jos puoliso valehtelee, kadottaa sormuksensa tai tekee ne molemmat yhdessä.
Enkä mä ollut edes vihainen siitä sormuksesta. Ainakaan niin vihainen, kuin olisin voinut olla. Se oli hieno sormus ja me teetettiin se yhdessä äidin kreetalaisella tutulla. Mutta niitä saisi uusia tuon tuosta. Enemmänkin mua mykkäkoulutti (mä tahdoin ja olin ansainnutkin alentua taaperoksi ja pitää turpani kiinni) se, että Amanda salasi asian multa. Se mielessä pitäen, aivan kuin siellä muuta olisi edes pyörinyt, meidän kotimatka oli helvetin hiljainen ja tunnelma ratkiriemukkaasta kaukana. Welcome home, mother, ja sitä rataa.